Herra PaHä

Ajattelin nyt vähän kirjoittaa paniikkihäiriöstä.

Tässä nyt ensin vähän virallista infoa:
"Paniikkihäiriö on ahdistuneisuushäiriöiden ryhmään kuuluva sairaus, jonka tärkein tunnusmerkki on se, että henkilöllä esiintyy paniikkikohtauksia. Kohtaus voi tulla yllättäen tilanteessa, joka ei ole mitenkään rasittava tai tavallisuudesta poikkeava. Se kestää tavallisesti muutamien minuuttien ajan. Kohtaukseen liittyy pelkoa, joka voi laajeta kuolemanpeloksi. Kohtauksen aikana esiintyviä ruumiillisia oireita ovat mm. hikoilu, vapina, sydämentykytys, rintakipu, hengenahdistus, pahoinvointi, huimaus, vilunväreet ja jäsenten puutuminen. Kohtauksen jälkeen väsymystila on tavallinen jälkioire.

Varsinainen paniikkihäiriö puhkeaa yleisimmin 20–30-vuotiaana, joskus jo nuoruudessa, ja sitä tiedetään esiintyvän suvuittain. Häiriöstä kärsii elämänsä aikana 2–3 prosenttia väestöstä ja se on naisilla kaksi kertaa tavallisempi kuin miehillä.


Paniikkihäiriön on huomattu kulkevan suvussa, mikä tarkoittaa, että perimä toimii suurena osana todennäköisyyttä sairastua siihen. Kuitenkin myös monet, joilla ei ole sairauteen perhetaustaa, sairastuvat paniikkihäiriöön. Usein biologiset tekijät, kuten stressaavat tapahtumat, ympäristö ja normaalia kehotoimintaa kiihdyttävä ajattelu näyttävät vaikuttavan paniikkihäiriön alkamiseen. Usein ensimmäiset kohtaukset laukaisee fyysinen sairaus, voimakas stressi tai tietty lääkitys. Henkilöt, joilla on taipumus ottaa itselleen suurta vastuuta, saavat myös helpommin paniikkikohtauksia. Posttraumaattinen stressireaktio saattaa myös nostaa todennäköisyyttä sairastua paniikkihäiriöön. Tarkat syyt sairastumiseen ovat vielä tässä vaiheessa tuntemattomia."

Mulle ei virallisesti ole tehty diagnoosia paniikkihäiriöstä. Itse asiassa eräs psykiatri, jolla kerran kävin, sanoi suurin piirtein näin "Eihän sulla oikeasti mikään oo".


No kuitenkin, stoorini:
Lukiossa mulle alkoi tulla yhtäkkiä nukkumaan mennessä ajatuksia, jotka pelotti mua. Mietin muistaakseni usein mm. piileviä sairauksia, kuten syöpää, ja meteoriittejä. Eli siis aloin pelätä kuolemaa kaikella tavalla. Aluksi se oli vain nukkumaan mennessä, ja usein turvauduin soittamaan Jarrulle, jonka kanssa jutteleminen auttoi. Sitten aloin ahdistua koulussa tunneillakin. Yhden kerran muistan panikoineeni historian tai psykologian tunnilla sisäisesti (mikä muuten on melkein pahempi kuin se, että antaa kohtauksen vain tulla), ja lopulta lohduttauduin sillä ajatuksella, että vaikka nyt tulisikin meteoriitti tai jotain muuta yhtä todennäköistä, niin en kuolisi yksin.

Jotenkin sitten lukio vain meni, enkä muista panikoineeni kirjoitusten aikaan ollenkaan. (pää oli täynnä kaikkea muuta) Sitten meninkin talouskouluun, enkä muista, että sielläkään mulla olis mitään hätää ollut. Kyllä mulla aina silloin tällöin paniikin tyyppisiä kohtauksia tuli, mutta jotenkin pidin sitä "normaalina", tai en ajatellut, että sille on oikeasti mitään syytä. Päällimmäisenä mielessäni oli oikeastaan se, että lapsuuden usko yläkerrassa asuvaan parrakkaaseen Taivaan Isään horjui, koska päähäni tungettiin kaikkea "todistettua tietoa".

Tammikuussa 2008 muutin pois kotoa Vaasaan lapsuuden ystäväni kanssa ja menin ensimmäistä kertaa "oikeisiin" töihin. Työpaikka oli kuitenkin aivan hirveä, ja kärsin siellä henkisesti. Jaksoin siellä kuukauden. Melkein heti sieltä lähdettyäni kuitenkin sain töitä ihan toisenlaisesta paikasta, ja tunsin oloni onnelliseksi. Silti paniikkikohtaukset (joita en siis ajatellut paniikkikohtauksiksi, vaan vain ajatuksiksi, jotka sai mut ahdistumaan) lisääntyi, ja kerran Singstaria ystäväni kanssa laulaessani, sain yhtäkkiä tositosi pahan kohtauksen. Huusin ja itkin, ja hetken kuluttua ystäväni sanoi "Tuo kyllä vaikuttaa paniikkihäiriöltä". (kyseisellä ystävälläni on ollut paniikkihäiriö pienestä asti) Noh, hän sai (kiitos siitä) minut lääkäriin ja sain lähetteen psykiatrille. Sain sinne ajan vasta kolmen kuukauden päähän...

Paniikkikohtaukset alkoivat kuitenkin mennä niin pahaksi, että nukkumaanmeno oli aivan tuskaa, kun pelkäsin jo pelkästään kohtauksen tulemista. Lopulta mulla oli paniikki koko ajan päällä, ja nukkuessanikin säpsähtelin hereille, ja hereillä ollessani vain itkin...Tähän asti vain Jari ja ystävä(rakas) tiesivät mun olotilastani, mutta lopulta tuska sai mut kertomaan perheelleni. Äitihän, mun sankaritar kun on, otti heti ohjat käsiin ja mentiin päivystykseen hakemaan pikaista apua. Sain sairaslomaa ja lääkkeitä ensihätään. Ei mennyt kauaa, kun pääsin oikealle psykiatrille, jolta sain kunnon paniikkihäiriölääkkeitä, ja pian myös psykologille juttelemaan.

Nyt just tajusin, että tuosta on jo yli 2,5 vuotta! Välillä on mennyt paremmin, ja välillä huonommin. Mulla on tosi hyvä tukiverkko ollut koko ajan. <3 Kuitenkin vastoinkäymiset, jotka tuntui tulevan kaikki peräkkäin, ovat verottaneet paljon, ja osa niistä ei ikinä lähde musta pois...

Tänä syksynä mulle tuli taas huonompi kausi, melkein yhtä paha kuin silloin 2008 keväällä, kun en oikein nukkunut ja itkin vain. Olin lopettanut lääkkeet alkuvuodesta, koska "en tarvinnut niitä", ja äitin maanittelemana aloitin ne uudelleen. Nyt taas vähän parempaa kuuluu. :)

Aivan alusta asti olen luullut, että kuoleman ajattelu on aiheuttanut mulle paniikkikohtauksia, mutta ihan tänä syksynä vasta aloin miettimään, että entä jos asia onkin just toisinpäin. Paniikkihäiriö niitä ahdistavia ajatuksia aiheuttaa. Tämä ajatus on avannut mun silmät ihan eri tavalla, ja jotenkin "käsitän" häiriöni nyt paremmin, ja toivon, että tuo teoria on oikea. :)

Eräs ystäväni, jolta olen hakenut "henkistä kasvatusta", sanoi, että paniikkihäiriöni voi olla myös Jumalan tapa kutsua mua. Ja niin olen vähän miettinyt itsekin. Mulla on sellainen fiilis, että tässä elämässä kaikella on tarkoitus. Kaikella pahalla ja kamalallakin. Välillä mun usko horjuu toooosi pahasti, mutta välillä mulle myös tulee niitä ihania, lähes euforisia uskoontulemisfiiliksiä. :D Jokaisen täytyy itse löytää se oikea tie. <3 Minä kuljen sitä välillä ojien kautta, ja käyn jopa pellolla kaatuilemassa, mutta jotenkin aina palaan sille tielle. Olipas nyt syvällistä...


"Remember, remember, never forget, all of your life has all been a test..." (Madonna - Isaac)