Näytelmäpäevästä

Vaasan KV:ssä tosiaan käytiin lauantaina 14.4. ja tottakai heti aamusta satoi vettä. Käytin poitsun ulkona ja pyyhin pyyhkeellä sen kuratassut ja ajattelin, että eipä se varmaan hirveästi ehdi kuraantua näyttelypaikalla. Tättärää, alkoi sataa räntää. Eikä mitenkään vähän, vaan ihan hitosti! Ja tottakai sitten saatiin parkkipaikat jostain botniahallin takaa kauhean kuratien päästä. Eipä siinä auttanut kuin ottaa Huli kainaloon ja kantaa se hallille. Olipas mukava sitä 14 kiloista jössikkää kantaa, kun se olis tottakai halunnut itse tutkia hajuja ja nähdä koirat, jotka tulee meidän takana! Me oltiin aiiiivan märkiä, kun päästiin halliin. Hiuksistakin valui vesi.

Aika orpoa oli mennä näyttelyyn ilman kasvattajaa, mutta paikalla oli onneksi edes yksi ennestään tuttu islisihminen. :) Huli oli yllättävänkin rauhallinen paikan päällä. Ehkä sille vihdoin valkesi, että tämmöisissä paikoissa käydään silloin tällöin, eikä sitä tarvitse niin kovasti ihmetellä. Huli jopa pisti makuulleen rennosti sammakkoasentoonsa, mikä oli kyllä todella outoa! :D Yhdet rähinät se sai joltain mäyräkoiralta, kun ilmestyi kai liian yllättäen eteen tungoksessa, ja joku keeshond sitä yritti haastaa katseellaan.

Aika kauan saatiin odotella ja katsella keeshondeja. (Keeshondien harmaa väri kertoo minusta kaiken niistä koirista; tylsiä.) Kello oli varmaan jotain puoli 11, kun vihdoin tuli meidän vuoro ja mentiin Hulin kanssa ekana kehään. Tuomarimies oli norjalainen ja puhui norjaa ja englantia sekaisin. 8) Sen verran ymmärsin, kun se käski kiertää kehän ja mennä kulmasta kulmaan. Huli meni ihan hyvin, tosin tasaisemmin olis kyllä saanut kulkea. Hampaiden katsomisessa Huli yleensä peruuttaa tuomarin käsistä, mutta tämä tuomari oli sen verran ronski, että otti kyllä niin hyvän otteen Hulin päästä, että hampaiden katsominen meni oikein hyvin. :D Tuomari maiskutteli ja yritti sillä saada Hulin katsomaan ylös nähdääkseen ilmeen, mutta Hulia ei kyllä kiinnostanut sen herran maiskuttelut juurikaan. Tarkkaan se myös käpäili Hulin kropan kannuksia myöten.

Seisominen oli tällä kertaa sellaistakin äheltämistä. Herra Huu ei pysynyt ollenkaan paikoillaan! Koko ajan oli johonkin päin menossa tai istui selkä tuomariin päin. TUSKA. Siinä koiraani vielä pyöritellessä kuulin, kun tuomari sanoi "Very good" ja mietin mielessäni että Voi daaamn! Eli tulos oli sitten EH1. (Erittäin Hyvä)

Tässä arvostelu vapaasti suomennettuna:
Erittäin hyvää tyyppiä. Hyvä koko. Melko lyhyt. Vielä kevytrakenteinen. Pään leveyden pitäisi entisestään kehittyä. Vähän liian voimakas otspenger. (?) Normaalit kulmaukset. Kaunis häntä. Liikkuu hieman ulkokierteisesti ja kannat liian kaukana toisistaan​​. (?) Erinomainen turkki. Liikkuu edestä epävakaasti.

Suurimman osan tuosta arvostelusta päättelin itse, kun google translatesta ei ainakaan ollut mitään apua. (esim. "Rör sig ostadigt fram" = Sekoita kunnes epävakaa :DD )

Tyytyväinen kuitenkin olen. Ainahan tuo T:n ja H:n voittaa. ;)

"Mennään jo kotio!"

Katsottiin tottakai islikset loppuun ja niiden jälkeen itä- ja länsilaikat. Itälaikoja oli vaivaiset kaksi ja länsilaikoja vain yksi. Ekaa kertaa nyt oikein niitä katsomalla katsoin, ja olinkin aika samoilla linjoilla tuomarin kanssa. Siinä katsellessani totesin, että Raku-poju olisi voinut pärjätä näyttelyissäkin. :) Ja tämä ajatus siis ilman sitä totuutta, että kyseessä oleva koira veti kuin norsu... 8)

Väsynyt itälaika :)

Länsilaika

Suomenpystykorva ja ilme :)

Kastuttiin mahtavasti myös kotiin lähtiessä ja olin aivan jäässä vielä kotonakin. Tehtiin valmispohjapizza (tonnikalaa, kinkkua, tomaattia, fetaa, sipulia, tuoretta basilikaa, omnom), nukuttiin melkein kolmen tunnin päikkärit (!) ja lähdettiin sitten Teuvaa kohti. :) 

Höpinöitä

Vielä tuosta Vaasan näyttelystä vähän. Oon kyllä auttamattomasti alkukantaisten koirarotujen fani, koska huomasin taas, että mulla pistää silmään aina tietynlaiset koirat. Näyttelyssä ihastelin huskeja, etenkin niitä vaaleita, amerikanakitoja ja tietysti ihania itäsiperianlaikoja. <3 Bordercollie on myös mun ihan uusin ihastelun kohde.

Amerikanakita, punainen

Amerikanakitoja en ole nähnyt ennemmin livenä, mutta niissä on sitä jotain. Niiden turkki on ihan järjettömän tiheää ja paksua, ja tykkään, kun ne on niin jykeviä ja erikoisia. Näyttelyssä olleet vaikuttivat tosi rauhallisilta ja omistajansa koirilta. Lueskelinkin niistä, että ovat vartioimisvaistoisia, mutta perhettään kohtaan osoittavat kiintymystä ja suurinta lempeyttä. Siltä ne näyttääkin. :)

Siperianhuskyt on kans näitä mun ikuisia rakkauksia. Tunnistan heti huskyn, jos sellaisen näen, ja vooooi kun oli nättejä yksilöitä näyttelyssä. <3 Etenkin sellaiset kermanvaaleat oli todella kauniita. :) Siperianhuskyn rotumääritelmässä sanotaan, että ne ovat rekikoiria, mutta kaippa nykyään menevät perhe/seurakoirinakin.

Huskeja rivissä<3

Itäsiperianlaikasta riittäis juttua vaikka kuinka. Mua harmitti, kun oltiin näyttelystä jo melkein lähdössä, kun vasta huomasin, että issikoiden kehän vieressä oli just itälaikat menossa. Kylläpä ne olikin isoja koiria. En oikein edes muistanut, että Rakukin oli niin iso.

Itälaika on ja tulee aina olemaan mun elämäni rakkaus. Raku oli mun elämäni rakkaus, ja monesti Hulillekin olen hänestä kertonut. :') Kyllä nyt näin jälkeenpäin mietin, että eihän me osattu laikaa oikealla tavalla kasvattaa... Rakuhan oli pentunakin jo sellainen vähän itsenäinen ja jääräpää, ja siitä olis kyllä tullut mainio rekikoira. Muistan sanoneeni, kun se oli vasta noin 7-8 kk, että se vetää kuin norsu. :D Aikuisenahan se oli tosi hellä ja rakastava, mutta jollain tavalla kuitenkin itsenäinen, niin kuin metsästävän koiran kai pitääkin olla. Harmillisesti Raku ei ehtinyt hirvimetsässä saada sellaista kunnon kipinää, mutta eipä se meille tärkeintä ollutkaan. Poju oli periaatteessa mun koira, mutta isäähän se taisi eniten rakastaa, ja isä myös eniten sitä. Kyllä mä luulen, että meille vielä laika hankitaan joku päivä. <3

Raku mökillä 2007